Työhuoneen ikkunan takana olevaa maisemaa on ollut hauska seurata tänä toukokuisena aamupäivänä, se on koko ajan liikkeessä. Välillä paistaa aurinko, välillä pimenee ja tupruttelee lunta. Miten linnut lentelevät mäntyjen oksistoissa, ja ihminen tai koira tai orava liikkuu puiden lomassa.
Videorunoudessa kiehtoo oikeastaan sama ilmiö - liike, ja muutos. Miten kuva ja teksti muuttuvat ja kehittyvät silmien edessä, saavat uusia muotoja. Liikkuva kuva on voimakas väline, se vetää puoleensa, sen äärelle hakeudutaan. Runous etsii tapoja ajatella toisin, nähdä ja kuulla ja aistia toisin, kirjoittaa toisin, se on vakavaa leikkiä. Mitä näistä syntyy yhdessä?
Tästä alkaa videorunouden residenssini, jonka olen nimennyt liikkuvan runouden laboratorioksi. Laboratorio on paikka jossa tehdään kokeiluja, jossa testaillaan erilaisia ajatuksia, aprikoidaan ja ihmetellään. Laboratorio on taiteellinen tutkimusprojekti jossa videorunoutta tutkaillaan sekä runokentän ilmiönä ja taidemuotona että käytännöllisemmästä näkökulmasta, oman runovideoprojektini kautta.
Seuraavan kuukauden aikana julkaisen siis pohdintojani liikkuvasta runoudesta täällä päiväkirjan puolella ja verstaan puolella dokumentoin omaa työskentelyäni. Valmis video, joka kulkee tällä hetkellä työnimellä "Häikäisy", julkaistaan toukokuun lopussa.
Tässä ensimmäisessä päiväkirjamerkinnässä pohdiskelen paitsi videorunouden erilaisia määritelmiä myös erontekoa, johon olen törmännyt monesti - mitä eroa on runovideolla ja videorunolla?
Molemmat siis yhdistävät liikkuvan kuvan ja runouden/kielen, joka voi esiintyä joko ääniraidalla tai visuaalisesti, tekstinä ruudulla, hiekkaan piirrettynä tai vessan peiliin kirjoitettuna, vaihtoehtoja on loputtomasti.
Lahden runomaratonin sivuilla nämä kaksi muotoa määritellään selkeästi: runovideo on video, joka pohjautuu runoon - siis kirjoitettuun, puhuttuun tai muulla tavalla esitettyyn tekstiin, kun taas videoruno on puhtaasti visuaalinen, "itsenäinen teos, joka voi koostua esimerkiksi kirjaimista, sanoista, liikkeestä, äänistä ja kuvista".
Eli karkeasti ottaen, tämän jaottelun mukaan runovideon runous on lähtökohtaisesti tekstuaalista ja videorunon runous on lähtökohtaisesti visuaalista, vaikka molemmissa on samat rakennusaineet. Käytännössä tämä erottelu tuskin toimii vedenpitävästi, sillä rajapinnalla tapahtuu paljon, termejä käytetään usein sekaisin ja eikä ehkä ole edes olennaista, asettuuko yksittäinen teos siististi jompaan kumpaan kategoriaan.
Olennaisia eivät ole määritelmät, sillä jokainen on omanlaisensa, toimii omalla logiikallaan. Videorunot ovat usein, kuten Lucy English toteaa, "pieniä, ainutlaatuisia ja lumoavia".
Englanninkielisiä termejä videorunoudelle on paljon, esimerkiksi video poetry (yhteen tai erikseen) eli vidpo, video-visual poetry, e-poetry, screen poetry, film poems, poetry video, media poetry ja Cin(E)-Poetry (= cinematic electronic poetry, George Aguilarin 1990-luvulla antama nimitys erityisesti netissä julkaistaville audiovisuaalisille runoteoksille). Wikipedia-sivulla, joka perustettu vuonna 2007, korostetaan videorunouden laajaa kenttää, jolle mahtuu paljon erilaisia muotoja ja tekijöitä.
Videoissa käytetään animaatioita, liikkuvaa (kineettistä) tekstiä, tanssia, arkistomateriaalia, kaikenlaista arjesta, maailmasta löydettyä materiaalia, ja niin edelleen.
Caterina Davinio korostaa videorunouden/runovideoiden yhteyttä performanssitaiteeseen. Hän määrittää sen itse asiassa runoteksteistä koostetuksi videotaiteen, joita on "kehitelty" auditiivisella ja visuaalisella tasolla. Itse ajattelen, että videorunouden "sukulaisiin" voisi liittää joissain tapauksissa myös essee-elokuvan, tanssielokuvan, kollaasielokuvan ja impressionistisen elokuvan. Palaan näihin videorunouden poikkitaiteellisiin piirteisiin myöhemmissä päiväkirjamerkinnöissä.
Englanninkielisessä maailmassa erääksi videorunouden pioneereista mainitaan usein Tom Konvoyes, joka aloitti videorunojen tekemisen 1970-luvulla osana seitsenjäsenistä The Vehicule Poets -ryhmää. Konvoyes julkaisi 2011 videorunouden (erotuksena runovideoista jne.) manifestin, jonka voi lukea täällä.
Residenssin otsikossa olevan "liikkuvan runouden" termin olen varastanut kansainvälisen Moving Poems -sivuston nimestä. Vaikkei liike ole välttämätöntä videorunoudelle - on esimerkiksi paljon videorunoja, jotka on koostettu ainoastaan pysäytyskuvista - on se kuitenkin elokuvalle aikasidonnaisena taiteenlajina keskeinen ilmaisun tapa ja video/elokuvaväline on se alusta, jolle videorunouden ilmaisu pohjautuu.
Vaikka internet on mahdollistanut videorunouden jakelun ennennäkemättömällä tavalla, muoto on ollut olemassa jo kauan, oikeastaan elokuvan alkuajoista lähtien, vaikkei sitä ehkä aina ole videorunoudeksi kutsuttukaan. Taide-elokuvan, erityisesti avantgarde-elokuvan, alle mahtuu paljon teoksia, joita voisi hyvällä syyllä kutsua videorunoudeksi, hyvänä esimerkkinä surrealistien videoteokset, tai Maya Derenin elokuvat (myös Vilma Tihilä kirjoitti Derenistä Nokturnon tuoreessa tanssin ja runouden teemanumerossa). Derenin ajatuksiin elokuvan ja runouden yhteyksistä palaan myöhemmissä merkinnöissä.
Selvää on siis, että runovideoissa/videorunoudessa kyse on hybridimuodosta, kahden tai oikeastaan kolmen taidelajin risteytyksestä, onhan teoksissa yleensä myös ääntä tai musiikkia. Videorunous kehittyy jatkuvasti ja saa uusia muotoja - näitä muotoja lähden nyt tutkailemaan.
Pysy kuulolla!
asiasanat: videoruno, runovideo