Alkuun sivuhuomautus videorunouden aikajanaan liittyen. Lueskelin Moving Poems Magazinen postauksia ja törmäsin teokseen, jota pidetään ensimmäisenä video/elokuvarunona - se on niinkin varhainen kuin vuodelta 1921. Kyseessä on kuvataiteilija Charles Sheelerin ja valokuvaaja Paul Strandin yhteistyönä syntynyt Manhatta, joka pohjautuu Walt Whitmanin runoihin. Se on muotokuva New Yorkista, kaupunkisinfonia ennen kaupunkisinfonioita "modernista Babylonista Hudson-joen rannalla", ja yksi ensimmäisistä amerikkalaisista avantgarde-elokuvista.
*
Runovideot liikkuvat monella rajapinnalla, muista taiteista ammentaen. Yhteys esittäviin taiteisiin kuten musiikkiin, performanssiin ja tanssiin on vahva, mutta videorunouden sydän on yhä alati liikkuvan kuvan ja kirjallisuuden liitto. Liikkuva kuva (elokuva, video, jossain määrin myös muut visuaaliset taiteet kuten kuvataide ja valokuva) ja teksti/runo/merkit/kieli/"kielellinen kuvio" (ks. aiempi postaus) asettuvat videorunoudessa suhteeseen, joka voi olla harmoninen, dialektinen, polyfoninen, tai jotain muuta täydennä itse.
Tänään aiheena on kuvan ja tekstin moninaiset ja riemastuttavat yhteentulemiset, ja kysymys johon jokainen videorunouden tekijä (ja katsoja) törmää: miten teksti on läsnä liikkuvassa kuvassa, täydentääkö se kuvia vai haastaako visuaalista kerrontaa, miten kuvat vaikuttavat tekstiin? Yksinkertaisesti - mitä kuva tekee tekstille ja teksti kuvalle? Tästä yhtälöstä puuttuu vielä yksi tärkeä tekijä; musiikki ja ääni. Mitä ääni tekee kuvalle ja tekstille?
Teksti on runovideoissa läsnä tavallisesti joko puhuttuna - ääniraidalla - tai visuaalisesti esitettynä, kirjaimina/merkkeinä ruudulla. Visuaalisesti esitettynä siitä tulee ikään kuin osa kuvakerrontaa, kirjaimien muodostamista sanoista/merkeistä visuaalisia toimijoita, jotka samaan aikaan korostavat ruudun pintaa, kaksiulotteisuutta. Ääni ei vie huomiota ruudulla, se jättää kuvan, ja sen luoman visuaalisen illuusion koskematta. Ääni tuo kuvaan ikään kuin kolmannen ulottuvuuden, joka ei pysy ruudun luomissa rajoissa, se kurottaa kohti katsojaa.
Katsoin hiljattain Marc Neysin (aka Swoon) videon a blue animal bows (ein blaues tier sich verneigt), joka perustuu Sigrun Höllriglin runoon. Video sopii hyvin tämän päivän teemaan, että siitä löytyy monenmuotoisia yhteentulemisia: harmonista kerrontaa, jossa tekstin, äänen ja kuvan kerronta on ikään kuin samansuuntaisia - joskin hyvin yleisellä tasolla, kuten silloin kun runossa puhutaan "kalpeasta siskosta" ja kuvassa hehkuu valkoinen valo ja ääni on kirkasta; dialektista kerrontaa, jossa kuva, ääni ja teksti törmäyttävät merkityksiään, ovat jopa toisilleen vastakkaisia, kuten kohdassa jossa kuvassa on meren aallot ja ääniraidalla kuuluu vain lintujen laulua; ja video kokonaisuudessaan on sangen polyfoninen, moniääninen - video on koostettu hyvin erilaisista aineksista, impressionistisista kuvista, äänimaisemista ja musiikista.
Polyfonista videorunoutta tarjoaa myös Nick Jordanin ja Jacob Cartwrightin Off the trail (2015), joka voitti Zebra Film Festivalin kilpasarjan vuonna 2016. Monitahoisessa ja kiehtovassa videossa univormuun pukeutunut mies kulkee läpi erilaisten maisemien ja tilojen, suorittaa rituaaleja ja meditoi.
Gary Snyderin ja Michael McCluren runot ovat läsnä videossa sekä (saksaksi) luettuna että (englanninkielisinä) tekstin pätkinä kuvassa - mutta tekstit ruudulla eivät ole koskaan siitä kohdasta runoa, joka kuuluu ääniraidalla. Näin tekstin sisälle syntyy jännitettä, ruudulla näkyvät rivit ovat kuin kaikuja tulevasta ja menneestä; teksti kuin häntä joka kiertyy itsensä ympärille. Nämä esteettiset ratkaisut tekevät videon maailmasta hyvin monikerroksisen.
Oikeastaan tässä kaikessa on kyse leikkauksesta, niin kuin jo aiemmin mainitsin, videorunon runous rakennetaan leikkauspöydällä. Siellä ääni-, teksti- ja kuvamateriaalista kootaan kollaasi, joka ylittää alkuperäisen runon/tekstin/kuvan/äänen ilmeisimmät merkitykset - niiden yhdistelmästä tulee "jotain enemmän", konnotaatioiden ja assosiaatioiden summa.
Elokuvateoriassa puhutaan montaasista, yhdistelyn ja sommittelun taiteesta. Jacques Aumont et al. puhuvat tavoista joilla elokuva (tai videoruno) "laskee liikkeelle tietyn määrän kuvia, ääniä ja graafisia merkkejä vaihtelevassa järjestyksessä ja suhteessa". Leikkauksessa siis päätetään paitsi eri elementtien välinen suhde, myös niiden kesto - mihin katsojan huomio suunnataan, millaisen painoarvon eri elementit (ääni, kuva, teksti) saavat kerronnassa. Aumont et al. määrittelevät montaasin siis (vähintään) "kahden elokuvallisen elementin esillepanoksi, joka tuottaa tietynlaisen vaikutuksen (Jean Mitryn mukaan idean, emootion, tunteen), jollaista kumpikaan näistä kahdesta elementistä ei tuota erillään".
Varhaisessa avantgarde-elokuvassa tunnustettiin myös montaasin rytminen funktio, joka on mahdollista irrottaa kuvien semanttisesta funktiosta (= merkityksistä) - jolloin kuvia voidaan liittää yhteen puhtaasti rytmisin periaattein, luoda "kuvien musiikkia". Vaikka on ehkä kyseenalaista, voiko kuvia, ääniä tai tekstejä täysin riisua merkityksistä. Ehkä olisi todempaa sanoa, kuvat (ääni ja teksti), tulevat tulkituiksi myös rytmisesti järjesteltyinä visuaalisina elementteinä, joiden merkitykset jäävät taka-alalle. Etualalle asettuu se kehollinen ja aistimellinen nautinto, jota rytmi & (visuaalinen/auditiivinen) toisto, liike, muodot ja värit tuottavat.
asiasanat: kollaasi, montaasi, kuva, teksti, ääni, musiikki, rytmi, leikkaus, dialektinen, harmoninen, polyfoninen