Olen itse dokumentaarisen elokuvan tutkija, joten kysymys dokumentaarisuudesta on kutkutellut pinnan alla myös pohtiessani videorunoutta. Dokumentaarinen materiaalin käyttäminen tuntuu olevan suosittua videorunoudessa.
Dokumentaarisuuden ja liikkuvan kuvan välinen kysymys on monitahoinen. Toiset sanovat, että kaikki elokuvat ovat dokumentaarisia, sillä fiktiossakin kuvattu materiaali dokumentoi todellisia kuvaustilanteita ja kulttuurista sekä historiallista tilannetta, jossa se on syntynyt (esim. Jean-Luc Godard). Toiset, että dokumentaarisuutta ei ole, sillä kaikki liikkuvan kuvan materiaali on rakennettua, varta vasten kameralle esitettyä, eikä siksi "todellista". Kameran läsnäolo muuttaa aina tilanteen luonnetta, elämää on mahdotonta seurata häiritsemättä sitä, muuttamatta jotain siinä. Jokainen valinta, jokainen kuvakulma on rakennettu tilanne, siksi "aitoa" dokumentaarisuutta ei ole (Trinh T. Minh-ha).
Jos kuitenkin hieman yksinkertaistetaan, videorunoudessa, kuten printtirunoudessakin (esim. Pauli Tapio, Tytti Heikkinen), dokumentaarisuus voisi tarkoittaa dokumentaarisen materiaalin keräämistä arjesta, todellisista tilanteista tai faktuaalisista materiaaleista ja sen muokkaamista visuaalisen ja tekstuaalisen runouden polttoaineeksi.
Tällainen materiaali voi olla joko "löydettyä" - esim. netistä kaivettua, kadulta poimittua - tai videota varten kuvattua. Maria Björklundin runovideossa Vuosirengas (2012) Katri Valan puistossa vuoden aikana kuvatusta materiaalista on koostettu stillkuva-animaatio, teksteinä on Katri Valan runoja. Videossa dokumentoidaan vuodenaikojen vaihtumista samassa paikassa, tätä todellisuutta samaan aikaan voimakkaasti muokaten, sitä outouttaen.
Kokeellisen elokuvan parista löytyy paljon esimerkkejä ja tekijöitä, joiden päiväkirjamaiset teokset tuntuvat hengeltään jotenkin lähestyvän videorunoutta - kertomuksellisuudesta irrottautuvaa videotaidetta. Dokumentaariseen materiaaliin nojaavista tekijöistä eräs tunnetuimpia on "avantgarden kummisetä" Jonas Mekas, liettualaissyntyinen elokuvaohjaaja, joka päätyi pakolaisena Yhdysvaltoihin toisen maailmansodan jälkeen ja jäi sille tielleen. Hänen teoksensa on koostettu usein kotivideomateriaalista, joka on remixattu unenomaiseksi muistojen ja mielleyhtymien ketjuksi.
Vieraillessaan vuonna 2007 Tampereen elokuvajuhlilla Mekas antoi haastattelun Ylelle. Siinä hän kuvailee avantgardeelokuvaa kirjallisuusvertauksella - "tavallinen elokuva vastaa romaanikirjallisuutta, avantgarde pikemminkin runoutta – se ei kerro tarinoita". Tässä mielessä myös videorunouden, siinä mielessä kuin se ei ole kertovaa, voisi ajatella erääksi avantgarde-elokuvan alalajiksi. Haastattelun lopussa toimittaja kysyy Mekasilta mitä hän haluaa sanoa teoksillaan, ja Mekas vastaa, että jokainen tulkitsee niitä omalla tavallaan. "Katso vaikka tätä kukkaa, se on vain kukka samoin elokuvassa, elokuva vain on mitä se on. Kukka ei kerro jostakin, se vain on mitä se on, samoin on elokuvassa, runoudessa, musiikissa."
Voisiko dokumentaarisuuden ajatella haluna kirjata muistiin, tallentaa, mutta myös luoda oma tulkinta todellisuudesta. Eräs, muttei toki ainoa, lähestymistapa dokumentaarisessa elokuvanteossa on jättää kuvatessa paljon tilaa sattumalle, improvisoinnille ja mahdollisuuksille, joita kuvaustilanteessa tulee esiin. Suunnittelemattomuus voi olla siis metodi, joka on läheinen myös Jonas Mekasille.
Louisiana Channelin haastattelussa Mekas kertoo, että hänelle improvisointi tilanteen seuraamista tarkkaan, siinä hetkessä, kameran kanssa ajattelua, sen kanssa olemista, elämää. "Kamera on ikään kuin minun jatkeeni, otan sen mukaan aina kun menen jonnekin", Mekas sanoo. Sattuma on hänen mielestään usein paljon luovempi, kuin hänen omat tietoiset ratkaisunsa tilanteessa, yritykset hallita sitä mitä tapahtuu. "Ole täysin avoin ja antaudu tilanteelle kameran kanssa. Sulaudu hetkeen ja seuraa vain mitä tapahtuu, silloin voit saada filmille jotain olennaista." Mekas haluaa tutkia mikä tilanteessa on erityistä, mikä sen ydin on, mikä tunne ja lataus siihen sisältyy, mikä siinä on tunnistettavaa. (Ks. viite 3.)
Itselläni on ollut hieman samantyylinen lähestymistapa tekeillä olevassa videossa Mesipyydys (video julkaistaan 31.5.19 residenssin etusivulla). Keräsin muutaman kuukauden ajan ennen residenssin alkua materiaalia tilanteista joihin osuin, joissa oli jotain kiehtovaa, erityistä, ilman sen suurempaa suunnitelmaa. Materiaali ei ole - ainakaan kaikkein perinteisimmässä mielessä - dokumentaarista, sillä olen myös ohjannut ihmisiä liikkumaan tietyllä tavalla, lavastanut tilanteita, asetellut materiaaleja kameran eteen. Silti koen, että video on jollain tavalla ote elämästäni näiden viimeisten kuukausien ajalta, tilanteista joissa olen ollut, näkymistä joita on sattunut eteeni.
Improvisaation henki, tilanteessa eläminen ja näistä kumpuava assosiatiivisuus on nähtävissä myös monissa videorunoissa. Marc Neysin (aka Swoon) kollaasimaiset teokset on usein koostettu pienistä hetkistä, luonnonilmiöistä, liikkuvassa liikennevälineessä kuvatuista otoksista - liikkuvista maisemista, ohi kulkevista ihmisistä, kuten Dave Bontan kanssa toteutetussa 5 x Samuel Pepys -videossa. Video pohjautui Bontan runoprojektiin, jossa hän käytti materiaalina 1600-luvulla eläneen Samuel Pepys'n päiväkirjamerkintöjä - poistamalla sanoja Bonta loi runoja, joita voi lukea täällä.
Neysin videorunossa Yhä hiljalleen hämärtyvässä maailmassa (2015) Saila Susiluodon teksti saa seurakseen arkistomateriaalia, kuvia hitaasti romahtavasta jäävuoresta, pyörteistä ja valoista pimeydessä. Ja Jan H. Mysjkinin runoon pohjautuva Le baromètre cloche / Das Barometer stockt (2013) nojaa vielä selkeämmin dokumentaariseen arkistomateriaaliin, jossa yleisö taputtaa esiintyjille, huvipuiston karuselli kokee kovan kohtalon ja opettajat ja oppilaat marssivat koulun käytävällä, kameraa vilkuillen.
Joskus todellisuus voi olla liian rankkaa käsiteltäväksi suoraan, siitä ei ole mahdollista saada materiaalia tai se on yksinkertaisesti tehokkaampaa esittää epäsuoraan. Kuten videorunoudessa, joka ottaa suorasanaisesti kantaa tiettyyn yhteiskunnalliseen tilanteeseen, kuten Phnom Penhissä, Kambožassa toimivan Studio Revoltin tuottamassa videossa Mistaken for Muslim (2010). Anida Yoeu Alin runoon perustuva video on symbolinen, musiikkivideokonventioita hyödyntävä kannanotto muslimien tilanteeseen, rotuprofilointiin ja viharikoksiin Yhdysvalloissa 9/11-iskujen jälkeen.
Käsitellä todellisuutta toisin keinoin videorunoudessa, tästä esimerkkejä löytyy tietysti valtavasti. Kuten tanssi, animaatio, elekieli tai viittomakieli. Tämä tuo mieleen jälleen Maya Derenin, ja etenkin elekieleen vahvasti nojaavan teoksen Ritual in Transfigured Time (1946), jossa tilan ja ajan rajoja jälleen haastetaan, naiset kerivät lankakerää ja tuulee niin vimmatusti, ihmiset kohtaavat toisensa, sujahtavat toistensa ohi. Tämä on aksentoitu todellisuus, jossa jokainen ele ja liike viedään äärimmäisyyteen asti, kunnes todellisuus muuttuu tanssiksi.
Liioittelun kanssa pelaa myös Jukka-Pekka Jalovaaran mustavalkoinen, dramaattinen Those drawn alive (2015). Ehkä vielä tarkemmin, teoksessa kiinteän käsitys todellisuudesta korvataan joustavalla. Tässä kaamosmasennuksen kuvauksessa, pääosin still-kuvista koostetussa kollaasissa ihmisten kasvoja, spagetti-western kohtauksia, lumikinoksia venytetään ja vanutetaan (morphing) uusiin muotoihin. Teos on riemastuttava - on kiehtovaa seurata miten kuvista syntyy jotain aivan muuta, miten lumikinos muuttuu koiran pääksi, tai ihmisen kasvot tunnistamattomaksi massaksi lihaa, puun lehdeksi (kohta 4:10). Miten kaikki mitä näemme ympärillämme voi viiston katseen avulla muuttua aivan toiseksi.
Vaikka residenssi loppuu jo huomenna, päiväkirjaan on tulossa vielä kaksi merkintää - ne ovat keskusteluja muiden liikkuvan kuvan kanssa työskentelevien tekijöiden kanssa. Ajatukseni oli alusta asti, että haluan residenssin aikana luoda yhteyksiä myös muihin tekijöihin. Viimeisen kuukauden aikana olen aloittanut keskustelut elokuvantekijä Elina Oikarin ja runoilija Tuija Välipakan kanssa, aiheina heidän oman työskentelynsä lähtökohdat, videorunous, liikkuvan kuvan ja runouden yhteydet, elokuvan runollisuus. Nämä keskustelut julkaistaan residenssin sivuilla lähiaikoina.
Ajatusten vaihto videorunoudesta siis jatkuu. Kiitos kun olit mukana!
Kiitos Nokturno, kiitos Virpi, Teemu, Lauri ja Mirva!
asiasanat: dokumentaarinen, arkistomateriaali, elekieli, sattuma, improvisaatio, löydetty materiaali