Elina Oikari on helsinkiläinen elokuvantekijä ja kuvataiteilija. Hän on valmistunut taiteen maisteriksi Aalto-yliopiston dokumentaarisen elokuvan linjalta vuonna 2014. Oikari on tehnyt lyhytelokuvia erityisesti kinokonsertteihin yhteistyössä muusikkojen, säveltäjien ja kapellimestarien kanssa. Hän painottaa kuva- ja äänikerronnan kokeellisia yhtymäkohtia teoksissaan, joiden teemat kytkeytyvät muun muassa näytelmäkirjallisuuden klassikoihin, toiseuden ja vieraantumisen kokemuksiin sekä 1980-luvulla syntyneiden sukupolvikokemukseen. Oikarin teoksia on esitetty useilla kotimaisilla ja kansainvälisillä elokuva- ja musiikkifestivaaleilla.
Näin Oikarin Govadas (2019) lyhytelokuvan Tampereen elokuvajuhlilla viime keväänä, ja vaikutuin todella paljon. Elokuva on kiehtova, kerroksellinen ja kollaasimainen teos, jonka pohjana on saamelaisrunoilija Nils-Aslak Valkeapään teksti.
Erityisesti kokeelliseen, esseistiseen ja poeettiseen elokuvaan perehtynyt Oikari vastasi ystävällisesti kysymyksiini Govadasin syntyvaiheista, ja elokuvan "runollisuudesta".
Elina Oikari Mazzano Romanon spagettiwestern-studion raunioilla, syksyllä 2017. Kuvaaja: Elina Bäckman.
*
N.O.: Miten päädyit tekemään elokuvaa Nils-Aslak Valkeapään runon pohjalta?
E.O.: Govadasin taustalla toimii videoteos Kasvojen vaihdos, jonka tein tilaustyönä Outi Tarkiaisen laulusarjaan Maa, kevään tytär kesällä 2016. Videoteoksen pohjatyönä luin laulusarjassa esitettäviä katkelmia saamelaisrunoista, jotka käsittelivät muun muassa saamelaisten kokemaa kolonialismia, sukupolvien voimakasta yhteyttä toisiinsa ja saamelaisten luontosuhdetta. Erityisen vaikutuksen teki katkelma Nils-Aslak Valkeapään runosta teoksesta Beaivi, áhčážan (suom. Aurinko, isäni, 1988), joka oli kuin kirjoitettua kuvaa. Lopulta myös uusi lyhytelokuva sai nimensä Valkeapään katkelmasta — govadas on saamenkielestä suomennettuna kuvahinen.
Uusi lyhytelokuva alkoi pikkuhiljaa hahmottumaan ja mukaan tuli äänisuunnittelija Pekka Aikio. Työskentelyn aikana saamelainen Aikio toimi myös kulttuurisena tulkkina. Luin paljon saamelaisrunoutta, tutustuin Valkeapään tuotantoon sekä perehdyin saamelaisten tilanteeseen nykypäivän Suomessa. Näin jälkeenpäin ajateltuna en enää lähtisi tekemään näin vahvasti saamelaisuuteen kytkeytyvää teosta ei-saamelaisena, en ainakaan ohjaajana. Se ei monestakaan syystä tunnu korrektilta, koska aihepiiri ei ole omakohtainen. Onneksi tilanne taiteen kentällä on jatkuvasti kehittymässä oikeaan suuntaan, kun saamelaiset taiteilijat ja elokuvantekijät ovat kovassa nousussa. Yhtäältä on ollut hienoa kokea teoksia näistä näkökulmista ja toisaalta myös saada niiden sekä niihin liittyvien haastattelujen kautta tietoa ja valistusta saamelaisuudesta, mikä peruskoulussa jäi uupumaan. Tiedonjakamisen vastuu ei tosin kuulu taiteilijoiden harteille.
Millaisin periaattein ryhdyit rakentamaan Govadasin ääni- ja kuvakollaasia?
Govadasissa ajatuksena oli löytää erilaisten elementtien ja palasten kautta jatkumo, joka olisi kauttaaltaan samaa ”ainetta”, elokuvallista ”oliota” alusta loppuun asti. Esimerkiksi siten, että välillä ääni jatkaa kuvan ajatusta ja toisin päin. Yhtenä Govadasin kerronnan punaisena lankana voisi olla vesi eri muodoissaan: jää sulaa vuorenhuipulta purona ja päätyy lopulta jokea pitkin alas mereen, johon elokuvan alussa esiintynyt henkilö heittää kiven. Emme kuitenkaan näe kiveä, vaan kuulemme sen ainoastaan ääniraidalla.
Lyhytelokuvan äänisuunnittelusta vastasi Pekka Aikio, joten sen prosessista voin todeta lähinnä, että luotin Pekan näkemykseen. Kävimme toki keskusteluja prosessin aikana. Lopulta Govadas sai niin kuva- kuin äänikerronnaltaan minimalistisen, mutta dynaamisesti ”rahisevan” kokonaisuuden.
Oliko sinulla mielessä jotain erityisiä symboleja, teemoja tms., joiden kautta lähdit rakentamaan kokonaisuutta?
Govadasin ytimessä ovat muun muassa erikoislähikuvat esiintyjien katseesta, intervallikuvat maisemista, vesi eri muodoissaan ja alun luolasta ulos tulo. Alussa oli mielessäni muutama sommitelma, kuva ja kuvauspaikka sekä eri aikakausien välillä liikkuminen ja niiden rajapintojen häivyttäminen.
Symboleista tulee mieleen John Alexanderin David Lynchin elokuvista käyttämä termi motiivi, joka saattaa olla esimerkiksi esine, väri, paikka, henkilö, ääni, valaisutapa tai kamerakulma. Melkein mistä tahansa voi tulla elokuvan motiivi, jos se toistuu merkittävästi kautta kerronnan.
Lynchin elokuvien tunnettuja motiiveja ovat esimerkiksi samettiverhot, psykopaattiset henkilöhahmot, puoliavoimet, raollaan olevat ja suljetut ovet. Motiivit vahvistavat elokuvan rakennetta ja luovat yhteyksiä sekä elokuvan eri kohtausten että tekijän eri elokuvien välille, siten motiivit identifiovat tekijän teoksiinsa. Myös Govadasissa on joitakin samoja muotoja ja kompositioita kuin aiemmissa lyhäreissäni.
Elokuvassa on paljon erilaisia aukkoja, missä vaiheessa nämä ilmestyivät prosessiin?
Lyhytelokuvan kuvakerronnan idea lähti itse asiassa alun luolasta, joka on vanha kuparikaivos. Kuvaukset käynnistyivät, kun säveltäjä Outi Tarkiainen ehdotti kuvausreissua Pohjois-Norjaan Yykeänperään. Tein taustatyötä siitä, millaisia maisemia Yykeänperän läheisyydessä olisi ja kaivosluolan löydettyäni ajattelin, että tuossahan on koko elokuvan alku.
Toiset keskeiset ”aukkopaikat” elokuvassa liittyvät ajallisiin siirtymiin, joissa veteen heijastuvien kasvojen kautta siirrytään lähes sata vuotta taaksepäin. Nämä aukot ja siirtymät olivat myös mielessä alusta asti, mutta niiden lopullinen muoto syntyi kuvauspaikalla spontaanisti rennon tunnelman ja tekemisen kautta.
Miten ylipäätään lähdet ajattelemaan kuvan, äänen ja musiikin suhteita elokuvaa tehdessä? Esim. mikä näistä tulee ensin?
Se voi käydä miten päin tahansa, eli ensin voi olla ääni, musiikki tai kuva (liikkuva tai valokuva), josta kaikki lähtee. Voi se myös olla runokin, tai vaikka haju, mutta siinä täytyy olla joku tietty yksittäinen elementti, tunnelma tms., josta idea lähtee avautumaan.
Govadasissa ensin oli sekä musiikki että runot. Kuten aiemmin mainitsin, ennen Govadasia tein sen ”sisarteoksen” Outi Tarkiaisen laulusarjaan. Teoksen pohjatyönä luin laulusarjassa esitettäviä saamelaisrunoja ja kuuntelin Tarkiaisen sävellystä.
Vahvimmin jäi mieleen fragmentti Nils-Aslak Valkeapään runosta, joka päätyi Govadasin alkuun ja loppuun. En halunnut lähteä kuvittamaan Valkeapään runoa, vaan sijoitin runon elokuvan alkuun ja loppuun ikään kuin avaimellisena johdatuksena elokuvan tematiikkaan ja myös elokuvasta ”poistumisen” merkkinä. Tärkeää oli, että runo esitettiin omana itsenäisenä osanaan, ilman kuvaa ja minimalistisella äänellä, siten elokuvan elementit kokonaisuudessaan resonoivat keskenään voimakkaammin.
Mitä on elokuvan runollisuus tarkoittaa sinulle?
Elokuva on audiovisuaalista taidetta, jossa on valtavat mahdollisuudet jättää tulkinnanvaraa tai ns. ”älyllistä liikkumatilaa” tekijän ja katsojan näkökulmien välille. Gilles Deleuzen mukaan poeettisessa elokuvassa raja sen, mitä elokuvan hahmo näkee subjektiivisesti ja sen, mitä kamera näkee objektiivisesti hämärtyy. Eli poeettisessa elokuvassa subjektin ja objektin rajapintaa hämärrytetään, mikä saattaa tehdä katsomiskokemuksesta osallistuvan. Katsoja saattaa alkaa harhailla elokuvan maailmassa oman tulkintansa varassa. Tässä on tietysti myös ulkopuolelle jättäytymisen riski.
Itseäni elokuvan runollisuudessa kiehtoo sen vapaampi ja myös haastavampi muoto tarinavetoiseen kerrontaan nähden. Sen rakenne etääntyy tarinasta esimerkiksi musiikkia tai arkkitehtuuria kohti. Tarinan muodon tosin voi löytää mitä abstraktimpien ja kokeellisimpien elokuvien alta, joten sen tehoa ei kannata aliarvioida. Tarinallisuus ja sen haastaminen kaiken kaikkiaan kiinnostavat itseäni kovasti.
Govadasissa teoksen pituus (alle 10 min) ei anna elokuvan ”rakennelman” kasvaa turhan monimutkaiseksi. Govadasin runollisuus määrittyy metaforan kautta, kun siinä raotetaan ovea pienten elementtien kautta isompiin rakenteisiin. Kaivosmaisema vaikuttaa levolliselta ilta-auringossa, mutta ääniraidalla maa tärisee.
Tavoitteeni Govadasissa oli tuoda pienten elementtien kautta suurempia kokonaisuuksia ja valkokankaan ylitse ulottuvia todellisuuksia. Runouden kannalta oleellista on myös syklinen aikakäsitys, joka tulee hienovaraisesti esille Pekka Aikion äänisuunnitelmassa. Pienillä toistoilla elokuva luo hypnoottisen tunnelman.