Kuvaan vielä uutta matskua, joitain puuttuvia palasia, kuten "pimeitä kohtauksia", kumihanskajuttuja ja erilaisten asioiden pyörintää.
Seuraavan viikon aikana pitäisi saada materiaali kasaan, ja tehdä valintoja. Mitä haluan ehdottomasti videoon, mikä sen sydän on, ja mikä ei ole niin tärkeää. Materiaalihan ei mene koskaan hukkaan, sillä sen voi aina käyttää johonkin toiseen kokonaisuuteen.
Jotenkin ajattelen nyt, että pimeydessä ja valossa on kyse myös etäisyyksistä, että kun jokin asia on hyvin valaistu, sen näkee kaukaakin, mutta pimeydessä pitää olla lähellä, jotta voi nähdä. Ja jos ei näe mitään niin voi aistia. Miten videossa voisi kuvata "aistimista"; siis tässä tapauksessa jotain jota ei voi nähdä, ainakaan kovin selvästi?
Ääni. Ääni paljastaa. Kaikki elävät olennot ja monenlaiset muutkin olennot, niin kuin vaikka koneet pitävät jonkinlaista ääntä, vaikka se olisi miten pieni. Ja videossahan on se hyvä puoli, että joitain todellisuuden osia on mahdollista liioitella - tai vaihtaa johonkin ihan toiseen. Kahvinkeitin voi visertää kuin lintu, tai lintu pulputtaa kuin kahvinkeitin. Pilvet voivat kirkua ja ihminen havista kuin vankka kuusi.
Outouttaminen, tästä tulee mieleen myös Lynch. Todellisuuden kiepauttaminen eri asentoon, niin että se saa kyseenalaistamaan arjen totunnaisuudet ja automatisoituneen havainnoinin tavat. Että aivan arkinen ja tavallinen asia näyttääkin yhtäkkiä avaruudesta pudonneelta, hieman kammottavalta ja samaan aikaan kiehtovalta, että se kätkee sisäänsä elämää. Herättää mielikuvittelun.
Katson Maya Derenin elokuvia, luen lisää Han Kangia, luen Laura Lindstedtin Oneironia (2015), luen viime viikonlopun muistiinpanoja Kriittisestä korkeakoulusta. Heikki A. Kovalainen puhui luennollaan teoksen rakentamisesta - siitähän tässäkin on juuri nyt kyse. Palikoiden asettelusta, niin että niistä alkaa hahmottua jotain merkityksellistä, todellista, puhuttelevaa. Kovalainen puhui "mielen aihioiden kääntämisestä ilmaisun keinoiksi" ja "ideakoneesta", jota on välillä lietsottava tietoisesti, luovaa työtä ei voi jättää inspiraation varaan.
Pidän ajatuksesta, että teokseen kerätään monenlaista materiaalia, jota sitten ryhdytään sommittelemaan - sitä asetellaan editointipöydälle, kirjoituspöydälle, lattialle, päätetään asioiden järjestys, mikä niiden suhde on toisiinsa, mitä rajataan pois. Miten materiaali sidostetaan yhteen.
Materiaalia voi sidostaa yhteen teema, joka toistuu eri muodoissaan teoksen mittaan. Myös rytmistä voi muodostua teoksen liima, joka pitää yhdessä hyvin erityyppistä materiaalia. Sama paikka, sama(t) henkilö(t), ja runovideossa tietenkin runo pitää audiovisuaalista materiaalia kasassa.
Olen päättänyt että videon loppukohtauksessa on mehiläistenhoitaja, sitä kohti tilanne kehittyy. Häntä tarkkaillaan ensin kaukaa ja lopulta hän alkaa lähestyä katsojaa. Mehiläiset pitävät koossa (tahma!) videota kokonaisuutena, luultavasti myös ääniraidalla.
Mehiläistenhoitajalla on valkoinen suojapuku, hän käyttää savua, jotta mehiläiset pysyisivät rauhallisina, hän liikkuu itsekin rauhallisesti, etteivät mehiläiset hätääntyisi, hän nostelee pesän osia, tutkii mitä pesässä tapahtuu.
Luen uudesta AVEK-lehdestä valokuvataiteilija Harri Larjoston jutun hänen mehiläisistä kertovasta uudesta elokuvastaan. Hän kirjoittaa, miten "mehiläistenliike on ihmissilmälle mahdotonta luettavaa" ja mehiläisten "kihinästä ja kuhinasta", joka on kuin kieltä, jota emme osaa, mutta silti "määrätietoista, tarkkaa, täsmällistä ja tarkoituksenmukaista toimintaa". Mehiläiset pölyttävät kasveja ja puita, ne ovat keskeisiä ruoantuotannolle, luonnon monimuotoisuuden säilymiselle, elämän jatkumiselle maapallolla. Ne talvehtivat tiiviinä pallona, jossa joukon lihasvärinä pitää ne lämpiminä. Yhdyskunnan kommunikointi perustuu tuoksuihin, ääniin ja elekieleen - kuten toisille esitettyyn "tanssiin", jonka avulla ne kertovat hyvistä mesipaikoista.
Äänet ja elekieli - sanaton viestintä. Runous ilman sanoja. Surina ja tanssi, jotka kommunikoivat.
Se jonka voi vain kuulla herättää mielikuvia, liitettynä muihin kuviin, metaforia. Assosiaatiot videorunoudessa ovat vähän kuin kielikuvia, niiden kautta se mitä kuullaan ja nähdään aukeaa moneen eri suuntaan tulkittavaksi.
Mietin kuvaamaani materiaalia, jossa ihmisiä kävelee kadulla. Mitä jos tekisin heistä mehiläisiä - nopeuttamalla liikettä ja tekemällä hyppyleikkauksia, joissa ihmisiä ilmestyy kuvaan ja katoaa siitä yllättäen, tuottaen näin havaintokyvylle mahdottomia liikkeitä.
Kuvamateriaalin keston kanssa puljeeraaminen - kuvan nopeuttaminen tai hidastaminen on kiinnostava keino luoda merkityksiä, mutta myös tuoda huomio videoon välineenä - sen mahdollisuuksiin manipuloida aikaa. Nopeutettu liike kuvassa tuo mieleen myös elokuvan ensivaiheet, mykkäelokuvan nykivän liikkeen. Kun todellisuus näyttää tutulta, mutta silti vähän oudolta, vieraannutetulta. Nopea liike on myös metafora ajasta, joka janoaa virikkeitä, jossa ihmisten on vaikea malttaa katsoa asioita niiden oikeassa nopeudessa. Godfrey Reggion Koyaanisqatsi-elokuvan (1982), joka kuvaa ihmisen vaikutuksia maapalloon hidastetuin ja nopeutetuin kohtauksin. Elokuvassa ei ole lainkaan dialogia, vain hopi-intiaanien laulua ja Philip Glassin musiikkia. Kaikilla olennoilla on oma aikansa, maalla, vuorilla, puilla on oma aikansa, eläimillä on oma aikansa, ihmisellä oma.
Olen kirjoittanut myös tekstiä, mutta en tiedä vielä missä muodossa - jos missään - se tulisi videoon mukaan. Säveltäjälle (videon musiikin/äänimaailman on luvannut toteuttaa mieheni Jari Oisalo) annoin tällaisia suuntaviivoja:
- mehiläisten surinaa
- pimeydestä valoon, videon lopussa on mehiläistenhoitaja valkoisissa - välissä liike nopeutuu ja hidastuu
- riitasointuja, katkonaisuutta
- tässä musassa (Susanna Leinonen Companyn uuden teoksen Touch of Gravity traileri) tykkään tunnelmasta, toistosta, huminasta, rytmisyydestä
- white noise
- nauhoitettua puhetta?
Suunnittelin setupin (=kuvaustilanteen asettelu, jossa määritellään kameran paikka/paikat, valaistus jne.) terrakottasotilas-kohtaukseen, jossa "kumihanskajumala" asettelee ruumiita tiettyyn järjestykseen, poistaa yhden, tuo toisen tilalle, muuttaa asentoja ja jossa valon suunta muuttuu. En ole vielä varma miten tämä liittyy mehiläisiin. Tai onko siinä edes terrakottasotilaita - ideoitaan voi välillä myös haastaa! Vaikka David Lynch ei kyllä tekisi niin. :)
Jälkihuomautus. Näin eilen iltakävelyllä kadulla kuolleen kimalaisen. Sen raajat olivat käpertyneet vasten pörröistä ruumista, värit olivat vielä kirkkaat. Pelkäsin että joku astuu sen päälle.
Tähän vuodenaikaan, kun lämpötilat heittelevät sinne tänne ja yöpakkaset voivat yllättää, kimalaisten saattaa olla vaikea löytää ravintoa, kun kukkia on vielä vähän. Suomen Luonnonsuojeluliiton sivuilla kerrotaan "ötökkäbaarin" perustamisesta.
Tätä kirjoittaessa pihassa pomppii kaksi mustarastasta. Toinen lentää männyn alimmalle oksalle ja tuijottaa minua ikkunasta sisään, aivan liikkumatta. Toinen viilettää hurjaa vauhtia edestakaisin, ehkä se skannaa matoja maan pinnalta. Sataa. Nyt laulurastas kipittää hurjaa vauhtia polkua pitkin mustarastaan perässä. Sitten kaksi mustarastasta palaa yhteen, ne seurailevat ja kiertävät toisiaan, välillä pyrähtävät ilmaan niin että vatsat melkein koskettavat toisiaan, sitten taas erkaantuvat.
Avaan ikkunan ja kostean mullan tuoksu pölähtää huoneeseen. Nyt on hyvä aika lähteä kävelylle.
*
Kävelyn jälkeen tuhersin tämmöisen "dramaturgiakolmion" videolle. Rupean tätä seuraaavaksi tulkitsemaan...
asiasanat: mehiläiset, videoruno, rakenne, muoto, ajan manipulointi, musiikki/ääni